keskiviikko, 17. syyskuu 2014

Moka-Marlee asialla

Kirjavinkkaustyöpaja pitkästä aikaa! Nyt Jyväskylässä. 2000-luvun puolivälissä niitä oli kolme – neljä vuodessa, mutta viime aikoina ei ole vetohaasteita tullut.

Jännittää kovasti. Kello oli herättämässä neljältä, mutta turhan tunnollisena heräsin kuusi vaille. Olin edellisiltana pakannut kirjat mukaan, joten viideltä olin jo valmis tien päälle.

Työpajaan ja demoon oli ilmoittautunut parikymmentä jyväskyläläistä kirjavinkkaria. Etukäteen saamastani listasta huomasin, että mukaan oli tulossa aika monta tuttua tyyppiä ja kokenutta kirjavinkkaria. Siis vielä kovempaa jännitystä.

Jyväskylässä vietetään nelosluokkien vinkkausvuotta, joten demoluokaksi Leena Kruuti oli kutsunut Jyväskylän Kristillisen koulun nelkin: 19 oppilasta ja tietenkin open. Luokka oli poikavaltainen. Kirjoja valitessani mietin luokan kristillisyyttä: ehken ota mukaan tuoreita haamu-, kummitus- ja muita kauhujuttuja. Päädyin kohtuuvarovaiseen kirjavalikoimaan.

Oppilaat tulivat hiljaksiin reppuineen kirjaston Satuhuoneeseen: vinkkaustunti oli päivän ensimmäinen. Esittelin itseni ja aloin paukuttaa Gianni Rodarin Väärää tarinaa kokoelmasta Iltasatuja puhelimessa.

Eka moka: en kertonut oppilaille heitä vastapäätä istuvista aikuisista, että myös he ovat nyt oppimassa. Heistä tulee myös kirjavinkkareita.

Juttelimme hyvän kirjan vaatimuksista ja teimme äkkipikaisen kansiäänestyksen kolmesta kirjasta. Vähiten ääniä saaneen kirjan, Tuula Kallioniemen Ihmemies Topin vinkkasin ensin, keskiheikosti menestyneen sitten (en edes itse muista, mikä se kirja oli) ja lopuksi ääniä eniten saaneen Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka rakastuu.

Luokka oli hyvin hiljainen, passiivinen jopa. Kuvittelin saavani oppilaisiin eloa teettämällä runoraattorin, mutta se ei auttanut. Taisin sen sijaan tehdä sudenpalveluksen. Mokani vilahti demon jälkeisessä keskustelussa, vaikka kukaan ei suoraan sanonut, että kylläpäs mokasit.

Leena kertoi jälkeenpäin kahden tytön kysyneen Ihmemies Topia ja Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka rakastuu -kirjaa.

Sukkelasti tunti sujahti oppilaiden vaisuudesta huolimatta, ja me jatkoimme pienen happihyppelyn jälkeen keskustelemista äskeisestä demonstraatiosta: tunnustin epäonnistuneeni, mutta sen, että joka lapsi katsoi silmiini jossain vaiheessa tuntia, katsoin voitokseni. Olimme myös yhtä mieltä siitä, että oli opettavaista, etenkin aiemmin vinkkaamattomille nähdä tällainenkin tilanne: kirjavinkkari kokee epäonnistuneensa, mutta säilyy hengissä.

Keskustelun perään rakensimme yhdessä hyvän kirjavinkin. Kertasimme kirjavinkkauksen tärkeimpiä muistettavia juttuja ja kirjavinkkarin helpon olon sääntöjä:

MINUSTA ON MUKAVAA OLLA TÄÄLLÄ.

MINUSTA ON MAHTAVAA NÄHDÄ TEIDÄT TÄÄLLÄ.

TYKKÄÄN TEISTÄ.

TIEDÄN ETTÄ OSAAN: OLEN LUKENUT NÄMÄ KIRJAT.

TÄMÄ ON KIVAA.

TÄMÄ ON TOSI KIVAA.

Työpaja käynnistettiin lounaan jälkeen. Vapaaehtoisjärjestyksessä osallistujat kävivät ristituleen ja vinkkasivat. Jokainen kertoi jännittäneensä, ja me katsojat vakuutimme, että yhdenkään kohdalla jännitystä ei huomannut. Joku sanoi jännittämisen johtuneen siitä, että katsojat olivat kollegoja. Pyrimme antamaan jokaiselle myönteistä palautetta.

En juuri huomannut eroa konkareiden ja tuoreiden vinkkareiden välillä. Kaikki olivat valmistautuneet hyvin ja ilmeisesti myös kellottaneet vinkkinsä keskimäärin viisiminuuttisiksi, mikä onkin oiva aika yksittäisvinkkaukselle. Jokainen vaikutti olevan läsnä tilanteessa ja kontakti yleisöön toimi hyvin. Siis valmiita kirjavinkkareita kaikki!

Toka moka: kun Anni Salonen oli viimeisenä vinkannut kirjansa, aloin pölpöttää lopetussanoja. – Anni ei saanut palautetta, joku palautti minut takaisin Satuhuoneeseen. Juttelimme vielä Annin vinkkauksesta. Hän sanoi vinkanneensa eka kertaa, mitä en olisi koskaan uskonut, sillä hän hoiti homman niin hyvin. Hän oli myös palautekeskusteluissa ollut aktiivinen ja antanut mainioita kommentteja toisten vinkeistä. Kuvittelin hänen vinkanneen vuosikausia. Toivottavasti sain mokani anteeksi.

Pelkään aina tällaisten päivien jälkeen, että ihmiset ovat hukanneet turhaan aikaansa, mutta päivä oli kuulemma ollut antoisa, uusia ideoita oli löytynyt, itsevarmuus oli lisääntynyt ja sen myötä jännitys varmaan lieventynyt.

Kiitos Jyväskylä ja Leena Kruuti. Teillä on aina kiva käydä.