Hyvää Runon ja suven päivää! Tiesittekös, että runon ja suven päivä tuli kalentereihin vuonna 1998, ja sitä juhlistetaan Eino Leinon syntymäpäivänä, josta tänä päivänä tuleekin 140 vuotta! Vaikka Eino Leinoa ei virallisesti pidetä Suomen kansallisrunoilijana on hän kuitenkin usein nostettu sille tasolle. Runous on Eino Leinon vuosista muuttunut jonkin verran, mutta edelleen se on lähellä ihmisten sydäntä.
Vinkkarihallitus haluaa juhlistaa runon ja suven päivää, sekä tietenkin Eino Leinoa, kertomalla miten me luemme runoutta, ja mitkä meidän lempirunoteokset ovat.
Taru
Omaksi suosikikseni nousee ehdottomasti Antti Holman Kauheimmat Runot. Kirjailija itse kirjoittaa alkusanoissa: ”Elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen eikä sille matkalle tarvita lahjoja eikä ahkeruutta. Kauheimmat runot on ylistys ja valitus kassajonossa liekehtivälle vihalle, epäonnistuneelle smoothielle, erektiohäiriölle ja kuukautisille. Se ottaa pienestä ja päätyy vielä pienempään.”
Runot ovat hauskoja, kertovat siitä tosielämästä mistä kukaan ei puhu ironisesti, kaunistelematta ja huumorilla. Runot ovat hieman erilaisia mihin valtayleisö on ehkä tottunut, mutta juuri sen takia kirja sopiikin erityisesti sellaisille, jotka eivät normaalisti runoista välitä. Holma on ottanut esikuvakseen Eino Leinon (jonka nimi vääntyy Reino Leinoksi), Kirsi Kunnaksen (Sirsi Sunnas) ja Karin Toisiks-Paraske (Heli Laaksonen) ja Edith Södermalm (Edith Södergran). Hienosti Holma tuo näiden runoilijoiden ominaispiirteet esille ja luo ihan omat runonsa.
Suosittelen suuresti jos et ole vielä tutustunut!
Marjo
Nyt tulee tunnustus: minulla on vaikea suhde runouden kanssa. Luen runoutta hyvin vähän, ja silloin harvoin kun runokirjaan tartun, niin se tuntuu jotenkin ”väärältä” minulle. Olen vakuuttunut siitä, että on olemassa runouden laji, joka saa itseni innostumaan, mutta se on antanut odottaa löytämistään.
Syy tähän kirjaan tarttumiseen löytyy kirjoittajasta: punkin kummitäti Patti Smith pyörii levylautasellani ja on varauksettoman ihailuni kohde. No, miten kävi runouden kanssa? Hyvin ja huonosti. Symboliikka ei meinannut kaikilta osin aueta, mutta toisaalta ne runot, jotka ymmärsin, olivat huikeita. Suosikiksi nousi koskettava runo sukupuuttoon kuolleesta linnusta, dodosta.
Dodon uni
Dodo nukkuu, uneksii itsestään,
unohtuneen päivän puuhiin. Sen puoliso
pääsi mogulien harvinaisten saaliiden kokoelmiin,
sen poikaset urheiluhengessä teurastettiin
välinpitämättömästi vain tuuli soi vanhaa tanssisävelmää.
Outoja ääniä: korakoo, korakoo
sumu ne kuljettaa sokeriplantaaseille.
Oudot nokat rikkovat suolammen
uneksivan pinnan. Aallot huuhtovat
huvittavia linnunruumiita
karikkoisille rannoille.
Outoja luita, sitten ei enää mitään.
Aurinko laskeutui verisenä pilviin.
Jumalan veriset silmät. Mikä surullinen näky!
Dodo heräsi ja nähdessään jumalan silmät
hitaasti sulki omansa taas.
Pois tästä maailmasta, hämäriin mielikuviin
suvusta, joka unohti itsensä.
Matti
Juha Jyrkäs: Ouramoinen (2014)
Ouramoinen on kalevalamitalla sankarieepos, jonka päähenkilö on soturihahmo Ouramoinen. Luvassa on rajua ja sensuroimatonta meininkiä voimakkaiden kielikuvien säestyksellä. Kalevalaan verrattuna tästä löytyy aimo annos kainostelematonta erotiikkaa ja ronskeja ilmauksia:
Nousi lempi liekkumahan,
kunnia kupisemahan.
Ouramoinen kyrvällänsä,
kirvesvarrella kovalla
Hetteetärtä liikutteli,
antoi kyytiä tytölle:
kyrpä liikkuili vitussa,
peppuroina perslihoissa,
mulkku muksi, kulli kuksi,
kyrpä rummussa rutisi.
(Ouramoinen, sivu 71.)
Mehevän tarinan ohessa tunnelmaan virittää shamaanitaiteilija Ari Tukiaisen kuvitus.
Hilja Liinamaa: Musta virta (1913)
Vanhassa suomalaisessa runoudessa on paljonkin kiinnostavia kokoelmia ja vielä enemmän herkullisia yksittäisiä runoja. Nostan kuitenkin yhtenä suosikeistani esiin Hilja Liinamaa-Pärssisen kokoelman Musta virta, joka julkaistiin Yhdysvalloissa, kenties suomalaisen sensuurin vuoksi, sillä osa runoista on aika rajuja ja yhteiskunnallisia.
Esimerkkinä runoilijan voimakkaista runoista voisin nostaa ”Luumyllärin”, joka alkaa näin:
Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen
luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.
Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa
työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.
Mustaa virtaa on vaikea saada käsiin painettuna, mutta se löytyy digitoituna netistä.
Edith Södergran: Dikter (1916) / Runoja (2017)
Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Edith Södergranin runotuotantoon: toisaalta hänellä on monia hienoja runoja mutta toisaalta myös sellaisia sepitelmiä, jotka ovat aivan haahuilevia minun makuuni. Joka tapauksessa Södergranin esikoisteos Dikter (1916) on hyvä koetinkivi siitä, maistuvatko hänen runonsa. Olen suomentanut kyseisen kokoelman nimellä Runoja (2017), joten sitä suosittelen, jos haluaa lukea runoja suomeksi.
Muutamia omia suosikkirunojani ovat ”Jag såg ett träd….” / ”Näin puun…”, ”Höstens sista blomma” / ”Syksyn viimeinen kukka”, ”Lyckokatt” / ”Onnenkatti” ja ”Nordisk vår” / ”Pohjolan kevät”.
Lauri Haarla
Lauri Haarlaa (1890–1944) ehkä aika harva enää muistaa, vaikka hän oli aikanaan voimakas kulttuurielämän vaikuttaja ja Olavi Paavolaisen kilpailija. Ja jos Haarla muistetaan, hänet ehkä yhdistetään historiallisiin romaaneihin ja näytelmiin. Hän julkaisi ainoastaan yhden varsinaisen runoteoksen: Suomen sisällissotaa aika pitkälti valkoisin silmin tarkastelevan Saarretun näkyjä (1919). Haarlan runoja ilmestyi kuitenkin paljon lehdissä ja albumeissa, ja osa niistä on minusta hienoja ja jäänyt valitettavasti unohduksiin. Tässä yksi esimerkki kokonaisuudessaan:
Auringonlasku
Sua, aurinko, syytän ja vihaan!
Tulikeränä painuit kerran rintani autiuteen
ja herätit sydämen hurjine riemuineen.
Kuin salama upposit luuhun ja lihaan.
Loit elukkavereni viiniksi jaloksi,
arat huulet nää, ujomielellä vaikenevaiset,
sa punersit purppurapaloiksi.
Ja kun olin riemussa hyvä,
sai illan loit, tulit silmältä verestäväksi.
Nyt allani rotko on synkkä ja syvä!
Sun varjos on murhe, sun mukanas elämä läksi.
(Maailma. Tammikuu 1924.)
Minttu
Minun täytyy valita kliseisesti Edith Södergran runokokoelma Kultaiset linnut, vaikka Matti jo Södergranin mainitsikin. Kokoelma on koottu Uuno Kailaan suomennoksista vuonna 1929, eli Södergranin kuoleman jälkeen. Tuolloin se ilmestyi nimellä Levottomia unia. Kokoelmaan on valittu runoja kaikista Södergranin kirjoittamista runokokoelmista. Tämä nimenomainen kokoelma on minulle tärkeä myös siksi, että olen saanut sen hyvältä ystävältäni joululahjaksi. Södergranissa minua viehättää eniten melankolisuus. Runon puhujat ovat usein yksinäisiä ja onnensa menettäneitä, mutta Södergran kuvaa kaihoa ajoittain todella kauniisti.
Tässä esimerkkinä osa runosta Kaikkiin neljään tuuleen:
Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.
Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei
ei tule koskaan,
Minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,
minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.
Timo
Omaksi suosikiksi olisin voinut nimetä useamman kirjan. Mainitsemani kirja toisaalta sisältää tekstejä useammasta teoksesta. Kosmos valmiiksi kirjoitettu (1972) on laaja valikoima Gunnar Björlingin runoja, jotka ovat suomentanut Tuomas Anhava. Gunnar Björling (1887-1960) oli Edith Södergranin, Rabbe Enckelin ja Elmer Diktoniuksen ohella suomenruotsalaisen modernistisen runouden edustaja.
Björlingin runous on omintakeista, dadaistista ja ekspressionistista. Hän mielestäni on näistä edellä mainituista suomenruotsalaisista modernistisista runoilijoista kaikkein haastavin. Toisaalta hänen tekstinsä osaavat olla myös ilmavia ja herkkiä. Varhaisista modernistisista runoilijoista Gunnar Björling on ehdottomasti minun suosikki. Björlingiltä on suomennettu myös Poesian kustantamana kokoelma Auringonvihreä (Solgrönt, 1933), joka sai vuonna 2015 Yleisradion myöntämänä Kääntäjäkarhu-palkinnon.
EINO LEINO:
Muutama kirja Eino Leinon elämästä
Panu Rajala – Virvatuli, Eino Leinon elämä
Mäkelä Hannu – Nalle ja Moppe: Eino Leinon ja L.Onervan elämä
Eino Leino – Kirjailijoiden Helsinki
Esko Piippo – Tarinoita Eino Leinosta
Viimeisimmät kommentit